Talvisodan muisto elää – kunnioitetaan sotasukupolveamme

Kenttäjumalanpalvelus talvisodan aikana.

 Särkisalo 1939.12.18. SA-kuva

Vaka vanhan Väinämöisen katsannosta alkanut tarina kertoo meille siitä sitkeydestä, yhtenäisyydestä ja uhrauksista, joita Talvisodan sukupolvi kantoi harteillaan. Pakkastalven keskellä, ankarien taistelujen ja ylivoimaisen paineen alla, pieni kansa osoitti, että tahto ja rohkeus voivat olla vahvempia kuin mikään materia. 

Kollaan kestävyys, Raatteen tien korpitaistelut, Taipaleen tulimyrsky ja koko maan koettelemukset ovat osa yhteistä muistiamme. Sota kosketti jokaista kotia – ja silti Suomi kesti. Kansa kykeni kriisin hetkellä unohtamaan ristiriidat ja toimimaan yhdessä.

Nyt on meidän vuoromme pysähtyä, kiittää ja muistaa.

*****

Kunnioitetaan sotasukupolveamme osallistumalla muistotilaisuuteen:

Talvisodan päättymispäivän tilaisuus

Pe 13.3.2026 

Tilaisuus alkaa seppeleenlaskulla sankarihaudoilla. Tuuloksen sankarihaudalla seppele lasketaan klo 11 ja Lammin sankarihaudalla klo 12. Seppeleiden laskun jälkeen kahvit ja muistotilaisuus Lammin seurakuntatalossa.

*****

Talvisota

• Ettei totuus unohtuisi – Säkeitä ja kuvia kohtalon tiimalasista (2002)
• Kirjoittanut: Kaarlo J. Laaksonen
• Lammilla heinäkuussa 1989

Vaka vanha Väinämöinen

istui pitkän pilven päällä,

katsoi kauas etelähän.

Mitä siellä näkikään?

Kakskymmenes vuosisata

vuonna yhdeksän neljättä

Hitler-Saksa sodan alkoi.

Puolan painoi polvillensa.

Kolmen viikon taisteluissa

tankit niitti raivoisasti

Puolan urheat ratsujoukot

maahan kuin kuivat korret.

Samaan aikaan Suomellekin

kova kutsu Moskovasta

antoi pontta vaatehille:

rajansiirto välttämätön.

Rajat olivat rauhalliset

täällä pohjan perukoilla,

Suomesta ei uhkaa ollut

isollekaan naapurille.

Sopimuskin sen on takuu.

Vaan ei uskonut venäläinen

Suomen poikain puheisihin.

Vaati maata sekä vettä.

Niinpä katkes’ neuvonpito.

Suomalaiset rauhoittuivat.

Sotaa ei kai meille tule 

jatketaan vain rauhan töitä.

Toisin päätti Molotohvi,

sotaherrat töihin käski:

"Miehittäkää Suomenniemi

parin viikon tietämissä."

Katsoi vanha Väinämöinen

Idän suuntaa ihmetteli.

Talvitähtien tuikkiessa,

pakkasten paukkuessa.

Lumi peitti metsät, pellot.

Suot ja lammet umpijäässä.

Kuurainen jo talven metsä,

kivikovaa tienkin pinta.

Mitä kummaa silmä näkee?

Idässä on tulen loimu,

jymy kuten ukkossäällä.

Savuun, tuleen peittyy maakin.

Rauhan rikkoi rajamailla

sodan julma syttyminen.

Idän massa päälle painoi

valtavalla voimallansa.

Suuri kansa pienemmältään

väkisinkö ottaa aikoo

sukupolvein perintöä,

esi-isäin rakentamaa?

Vaka vanha Väinämöinen

katsoo pitkän pilven päältä

ihmeissään, miten Suomi,

hänen oma kansansakin,

Taisteluun käy urheasti.

Periksi ei aio antaa,

vaikka massa vihollisen

suuri on ja mahtavakin.

Pohjoisessa Petsamossa

revontulten loistehessa

pieni joukko suomalaisten

vastaan panee ankarasti.

Perääntyen hitaasti

kaiken aikaa taistellenkin.

Partioilla pisteskellen

kuin herhiläinen karhuu.

Sallan suunnan poromiehet

periksi ei anna nekään.

Erämaa on apunansa

vihollista viivytellen.

Suomussalmen, Raatteen teillä

katkerana sota riehuu.

Raivoisasti taistellahan,

paljon kaatuu kummaltakin.

Suomalaisten sotataito

erämaassa voiton perii.

Kaksi divisioonaakin

vihollisen sotajoukoist’

Lähes täyden tuhon kokee

suomalaisten mottisodan

rautaisessa ottehessa

Kainuun kauniin korpimaissa.

Sotasaalis valtavakin

hyvää lisää armeijalle,

jolla puutetta on paljon –

Köyhiä kun oltu ompi.

Ja huolimattomiakin.

Rauhan sanaan uskottukin,

niissä aina askarreltu.

Sodasta ei mitään huolta.

Tulkoon tässä mainituksi,

kuinka kävi komentajain

hävinneitten armeijoitten

kenraaleitten venäläisten.

Omaisuutta suuren vallan

paljonlaisest’ tuhlaeltiin,

siispä hinta maksettava:

Tuomioksensa teloitus.

Kuhmon, Kollaanjoen suunta

myöskin kovan paineen koki.

Oinassalmi, Tolvajärvi

vihollisen tulon esti.

Kollaa kesti, taipui, kesti

kovimmatkin rynnistykset.

Lemetin ja Uomaan motit

paiseina ehjiks’ jäivät.

Katsotahan Taipaleelle,

suuren Vuoksen rantamille.

Tulihelvetti siel’ jyllää,

Tuonen virran partahilla.

Puut se pirstoo, katkoo, kaataa.

Maata myllertää kuin aura.

Salamoi ja jyrisee kuin

pahimmalla ukkossäällä.

Juoksuhaudat, korsut särkee.

Veri vuotaa suomalaisten,

myös ei säästy venäläisten

tällä tappotantereella.

Kaiken kesti Taipalekin

hupenevin vähin voimin.

Vihollisen usko petti,

ammuksia, miestä riitti.

Kannaksella kautta linjan

raivoisasti taisteltiin.

Perääntyä oli pakko

siellä täällä suomalaisten.

Venäläisten ylivoima,

mahtava ja hirmuinenkin,

painoi päälle jyrän lailla,

kaiken alleen muskatakseen.

Vaan yksi oli varmaa:

tahtoansa suomalaisten

se ei voinut murtaa.

Henki voitti materian.

Sota koski koko kansaa.

Lentokoneet satamäärin

pommittivat kaupunkeja,

koko maassa kyliäkin.

Tuli poltti kotejakin

sekä tappoi monin paikoin

ihmisiä, eläimiä.

Kaikkialla vaara vaani.

Murtui vihdoin Summan kylä

vihollisen paineen alla.

Perääntyivät puolustajat

Viipurinkin laitamille.

Suomen lippu liehui yhä

Viipurinlinnan tornissa.

Kaupunkia vallatuksi

eivät saaneet venäläiset.

Saapui vihdoin rauhan viesti,

ankarine ehtoinensa.

Ne kun kansal’ ilmoitettiin,

kansa murheissansa itki.

Sataviisi talvipäivää

yksinänsä Suomen kansa

taisteli ja kesti sodan

myötätunnoin maailmalta.

Joka ihmeissään ihaili,

miten selvis’ pieni kansa

suurempansa kouraisusta,

vahvempansa voiman alta.

Selvisi kuin selvisikin!

Siinä meidän kunniamme,

Talvisodan taistelumme,

pelastaja maan ja kansan.